Alkuun muutama seliseli. Olen ollut kiireinen. Olen kirjoittanut esityskäsikirjoitusta. Olen ohjannut. Olen lukenut näytelmiä. Olen kirjoittanut näytelmää. Olen kirjoittanut romaania. Olen kirjoittanut dramatisointia/sovitusta. Olen kirjoittanut kannanottoja, tiedotteita, sähköposteja ja... facebook-päivityksiä. Nyt kuitenkin blogin parissa taas. Seliseli päättyy.
Havukka-ahon ajattelijan pariin siirtyessäni olen miettinyt, kuinka ympäristöliikkeellä on samanlaisia henkisiä sukupolvia kuin mitä feminismissä on erotettavissa.
Ympäristönsuojeluliikkeen katsotaan perinteisesti alkaneen Rachel Carsonin Äänettömästä keväästä, 1962. Se oli biologin kirjoittama kirja, jossa kerrottiin, kuinka ympäristömyrkyt vaikuttavat ekosysteemiin. Kirja johti DDT:n kieltämiseen, ensin Yhdysvalloissa, sitten monissa muissakin maissa.Samaksi ensimmäisen sukupolven ympäristönsuojeluliikkeen lasken myös Rooman klubin Kasvun rajat - raportin vuodelta 1968. Siinä hahmotettiin ensimmäistä kertaa, että maapallo luonnonvaroineen ei kestä käynnissä olevaa väestökasvua ja elintason nousua.
Ympäristönsuojelun ensimmäisen liikkeen käynnisti teollistuminen ja yhä voimakkaampi luonnon hyödyntäminen. Jos ihmisen ja luonnon ikiaikainen suhde oli ollut se, että ihminen on osa luontoa - altavastaaja ja luonnon armoilla - ja pyrkii siksi keksinnöillä parantamaan asemaansa: vapautumaan luonnon vallasta, hyödyntämään sen antimia mahdollisimman tehokkaasti ja lopulta nousemaan sen herraksi. Luonnonsuojelu oikeastaan alkaa vasta tilanteesta, kun tämä emansipoituminen on jo tapahtunut. Koska niin kauan kuin ihminen on altavastaaja, mitä suojeltavaa luonnossa on? Ihmistähän silloin pitää suojella luonnolta.
Havukka-ahon ajattelija on kirjoitettu vuonna 1952, ennen ensimmäisen ympäristonsuojeluliikkeen manifestoitumista. Silti sen tulevat teesit kaikuvat teoksessa. Konsta Pylkkänen (samoin kuin Veikko Huovinen, teoksen kirjoittaja) on töissä metsässä ja elää metsästä. Savottatyöt, metsästys, laavun rakentaminen ovat hänelle arkea, hän huomioi metsän pienet ja suuret asukit. Kirjassa seikkailevat biologit edustavat luonnosta emansipoitunutta sukupolvea. Nuoret maisterit asuvat kaupungissa ja tulevat metsään lähinnä tutkimusmielessä, fiilistelevät sadetta ja Konstan kalakeiton keittotaitoa, tuntevat lajien latinankieliset nimet mutta eivät osaa niitä metsästää.
Kuten Mooses Pessi kiteyttää:
"Herrat oli heinänteossa, yhden korren löysi lasipurkkiin."
Nyt tullaankin siihen kohtaan - ja yhteen repliikkiin - joka sai minut pohtimaan luonnonsuojeluliikkeen vaiheita.
Eräs keskeinen kohta, jossa Konstan ja luonnosta jo vieroittautuneiden biologien ajattelun ero tulee näkyväksi, on hetki, jossa he pohtivat, kuinka saataisiin tutkimustyön ja luonnon kannalta paras otos.
Biologit tahtoisivat mahdollisimman laajan kattauksen poikasia, ja tasaisesti naaraita ja koiraita. Konsta haluaisi lajin häiriintyvän mahdollisimman vähän. Mutta miksi? Syy ei ole niinkään se, että Konsta säälisi kuolevia lintuyksilöitä - niin eläinten ystävä kuin onkin. Se olisi anakronismia. Konsta on vanhan kansan mies ja metsästäjä, joka ajattelee ennemmin lajin kokonaisuutta, lähialueensa lajistoa, lisääntymään kykenevien lintujen vähenemistä ja tulevien syksyjen saalista. Itse kuulun luonnonsuojeluliikkeen siihen sukupolveen, joka miettii eläinten oikeuksia, tunteita ja kärsimystä. Konsta edustaa oikeastaan aikaa ennen luonnonsuojeluliikkeen olemassaoloa.
Siksi olenkin jumpannut repliikkiä, jossa Konsta inttää biologeille vastaan:
"Paljon menee hukkaan hyvää saalista, kun poikuuksia ammutaan."
On tärkeää, että siinä tulee esiin Konstan ja biologien eri näkökulma, koska biologi vastaa siihen:
"Joskus tutkimus vaatii sitä."
Yritin muuttaa Konstan replan muotoon "Paljon menee hukkaan lintuja, kun poikuuksia ammutaan." Hän on juuri aiemmin puhunut että Mooses Pessiltä jää paisteja saamatta, joten repliikki hahmottuisi sitä vasten, mutta sisältäisi myös ajatuksen siitä, että lintuja kuolee turhaan. Sitten tajusin, kuinka monimutkainen ja sekava lause on, ja muutin sen muotoon "Vähiin käy linnut, kun poikuuksia ammutaan." Nyt taas biologin vastaus tuntui tarpeettoman julmalta. Hän on kuitenkin luonnon puolella, vaikka eri keinoin. Kokeilin toista ääripäätä ja pyöritin lauseen muotoon "Vähiin käy paistit, kun poikuuksia ammutaan." Tässä taas metsästäjän näkökulma asiaan tuli näkyviin, mutta lajin- ja ympäristönsuojelullinen aspekti hukkui. Lopulta päädyin lauseeseen "Vähiin käy saaliit, kun poikuuksia ammutaan." Se sisälsi minusta alkuperäistä paremmin ajatuksen siitä, että lajikanta vähenee ja yksipuolistuu, ja lähiympäristön ekosysteemi häiriintyy siitä, jos kerralla ammutaan suuri määrä muutaman metsäkanalajin poikasia. Eläinyksilö on edelleen Konstalle "saalis", mutta kuitenkin merkityksellinen. "Vähiin käy..." -lause sisältää minusta "Paljon menee hukkaan..." -lausetta selvemmin ajatuksen siitä, että laji yksilöineen on olemassa myös ihmisistä huolimatta, ja sillä on arvonsa myös muuna kuin vain saaliina.
No juu, tuo lause taitaa olla tekstistä suurin piirtein ainoa, jota olen jumpannut, plus yksi kohta loppupuolella, jossa Konsta ja Mooses keskustelevat samasta asiasta. Muuten tekstin dramatisoinut isäni on noudattanut erittäin alkuperäisesti Huovisen teosta, jopa niin että ei ole halunnut lisätä henkilöiden suuhun mitään, mitä Huovinen ei ole kirjoittanut. Minä taas olen aika uskollisesti noudattanut dramatisointia, paitsi nyt sovitusvaiheessa olen lyhentänyt, jakanut repliikkejä hieman eri lailla, ja tehnyt muita pikku temppuja, joita ohjaajat teksteille tekevät.
Jos jollakulla muuten on paljonkin tietoa noista ympäristönsuojeluliikkeen sukupolvista, olisin tosi kiinnostunut!
