Järven tarina

Kävin eilen katsomassa Järven tarinan. Se on luontodokumenttielokuva, joka seuraa suomalaisen järven eläimistöä. Yhtään ihmistä tai ihmisen rakennelmaa elokuvassa ei näy, eikä ihmisistä tai ihmisen vaikutuksesta luontoon puhuta - mitä nyt käydään läpi muinaissuomalaista kansanuskoa.

Elokuvassa näkyi sen taustalla oleva valtava työ: 3 vuotta kuvaamista, kahdeksan kuvaajaa, 700 tuntia hyvää materiaalia, josta tuo 76 minuutin elokuva oli leikattu, muutaman vuosikymmenen harrastuneisuus vedenalaiskuvauksista. Lopputulos oli upea: säkenöivä, moniulotteinen ja kaunis luontodokumentti, jossa suomalainen vesistön eläimistö näyttäytyi ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan taakse kätkeytyy myös ikävämpiä asioita. Elokuvantekijät joutuvat salaamaan tarkat kuvauspaikat, sillä muutamien paikkojen paljastamisen kanssa kävi elokuvan kuvaamisen aikoihin huonosti. Paikalliset kävivät ryöstökalastamassa lähteet tyhjiin. Ainakin jossain tapauksessa kyse oli silkasta kiusanteosta.

Ikävä kyllä tunnistan tämän ilkeyden. Sain kerran teininä turpaani, kun erehdyin joogaamaan nuorison suosimalla leirintäalueella. Tai no, okei, enemmän turpaan sai poikaystäväni. Mutta minutkin tönittiin ojaan. Kun yritimme mainita asiasta alueen järjestyksenvalvojille, meitä kehotettiin pystyttämään telttamme jonnekin muualle. Päädyimme muutaman kilometrin päähän ekoyhteisöbileisiin, mutta se on jo ihan toinen tarina. Minua hämmästyttää aina uudelleen se, kuinka suuri joukko tästä maasta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita vaarantamaan oman ruumiillisen (ja juridisen) koskemattomuutensa ihan vain siksi, että joku muu haluaa suojella ympäristöä.

Mistä tässä vihassa on kyse? Varmasti osin kateudesta, kapeakatseisuudesta, osattomuuden kokemuksesta, vastaavasta kasvottomasta "jotain toista" ihmisryhmää kohtaan tunnetusta inhosta, mitä maahanmuuttajat saavat nyt osakseen. Mutta varmasti myös luonto vs. raha - kysymyksestä, jota joudutaan pohtimaan jokaisen Koijärven ja Talvivaaran kohdalla. Luonto nähdään tässä maassa edelleen lähinnä raaka-aineaittana. Puu-ja kaivosteollisuus nähdään uskottavina elinkeinoina, turismia tai palveluita ei niinkään.  Onko kyse siitä, että toiset ovat perinteisiä "miesten" ammatteja, toiset "naisten"?

(Sivuhuomiona: Järven tarinan kuvauksissa hyödynnettyä Kiteen Valkiajärveä ollaan myös kaavoittamassa - UPM:n mukaan järvellä "ei ole erityistä luontoarvoa". Jokainen voi mennä elokuvateatteriin muodostamaan asiasta mielipiteensä.)

Ehkä meillä on vielä niin paljon koskematonta luontoa, että emme oikein ymmärrä sen arvoa. Olemme vasta yhden sukupolven päässä metsästä. Suomi kaupungistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Maasta elävä sukupolvi sai maitonsa navetasta, leipänsä pellolta ja leivänpäälliset savotalta. Paljon enempää se ei tarvinnut, eikä aika riittänyt lorvailuun. Ensimmäisen kaupunkilaissukupolvi haki ruokatarvikkeet marketista. Kaupungissa riitti muutakin ajanvietettä ja päänvaivaa, maaseutu tuntui vanhanaikaiselta. Itse kuulun kolmanteen sukupolveen; siihen, joka on sekä luonnosta vieraantunut että siitä kiinnostunut. Kumisaappaat mullassa seisovat sukupolvet naureskelevat meille, jotka hurahdamme veganismiin tai talvipyöräilyyn. Toisaalta me ymmärrämme sen, kuinka suuri valta meillä on suhteessa luontoon. Luulen, että edelliset sukupolvet asennoituvat vielä altavastaajiksi. Me tajuamme olevamme vastuussa.

Luonnoton minä

"Kun menee suomalaiseen Prismaan, niin kyllä siellä jo ovelta näkee, että ei ihmiskunnalla ole tulevaisuutta."

-Pentti Linkola


Ekologinen heräämiseni tapahtui parikymppisenä. Se muistutti enemmän nuijanukutusta kuin aktivismia. Kuuluin Vihreään liittoon, olin kasvissyöjä, lajittelin jätteet ja luulin tietäväni kaiken siitä, kuinka maailma pelastuisi. Sitten matkustin Brasiliaan. Ajoin bussin kyydissä Rio de Janeirosta rannikkoa pitkin koilliseen. Entisen sademetsän paikalla kasvoi tiheissä riveissä ohuita valkoisia puunrunkoja. Eukalyptus ei sido aluskasvillisuutta eikä tarjoa suojaa alueen eläimille, mutta se soveltuu paperinvalmistukseen, on helppohoitoista ja kasvaa nopeasti. Eukalyptuspuun kasvatus säästää laajempia sademetsäalueita hakkaukselta, mutta tämä tieto ei lohduttanut minua katsellessani tuhansien ja tuhansien kilometrien valkeita rivejä. Brasilia opetti minulle mittakaavat. Tajusin, että millään mitä teen, ei ole merkitystä. Ei, vaikka lentäisin mantereelta toiselle joka viikko - tai vetäytyisin metsään elämään erakon elämää. Siinä hetkessä tajusin, että ihmiskunnalla tuskin on tulevaisuutta. Lopetin Vihreän Langan tilauksen, aloin pikkuhiljaa sekasyöjäksi, hankin ajokortin ja lopetin lentämisen välttelemisen. Opintolainaa otin, koska tiesin, etten ehtisi maksaa sitä takaisin.

Tuosta oivalluksesta on nyt kymmenen vuotta. Ilmastonmuutos on näkyvissä maapallon joka kolkalla, lajeja tuhoutuu yhä kiihtyvällä tahdilla ja toivoa minulla on vielä vähemmän kuin silloin. Lainani olen kuitenkin joutunut maksamaan. Ja samalla minussa on pikkuhiljaa herännyt uusi näkökulma aiheeseen.


Tämä blogi olkoon lokikirjani. Tavoitteita minulla on neljä:

1) kulutustottumusten muuttaminen

2) luontotuntemuksen parantaminen

3) opiskelu (ekofilosofia, maailmanparantamisen teoria ja käytäntö)

4) tulevaan katastrofiin varautuminen


Näitä aiheita tulevat tulevat blogimerkinnät käsittelemään.

Ensimmäisiä aiheeseen liittyviä asioita on käynnissä oleva vegaanihaaste, johon olen tarttunut. Siitä lisää myöhemmässä merkinnässä. Nyt kevään aikana aion myös mm. opetella palstaviljelyä ja erätaitoja, mahdolliseen ekokatastrofiin ja/tai siihen liittyviä sotilaallisiin konflikeihin varautuen.

Taiteilija kun olen, tämän blogin pitäminen liittyy myös ensi syksynä ensi-iltansa saavaan teatteriesitykseen, jonka ohjaan ja dramatisoin yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Se, mikä teos on tulossa, ei ole vielä julkista tietoa, mutta kyseessä on suuri suomalainen klassikko, joka käsittelee luontosuhdetta.